Koko hänen ikänsä olen potenut milloin vahvempaa, milloin lievempää vauvakauhua. Esikoisesta ja keskimmäisestä puhuin heidän pikkulapsiaikanaan aina positiivisesti, kerroin tapaamilleni ihmisille, kuinka hienoja lapsia minulla onkaan ja kuinka olen onnekas kun olen saanut heidät elämäänsä. Tämän kolmannen kanssa pelkään jo illalla seuraavaa yötä ja päivää, pelkään ensi viikkoa, pelkään ensi kuukautta, ensi vuotta. Vilkuilen kelloa, mietin miten saataisiin seuraava hetki kulumaan, miten monta tuntia olen vielä kahdestaan vauvan kanssa, mitä teen jos vauva alkaa itkeä, mitä teen jos vauva ei suostu syömään. Mitä teen, jos vauva ei nukahda.
Vauvani on aina ollut mitä iloisin pieni ihminen. Minne tahansa menemmekin hän sulattaa tuntemattomien vastaantulijoiden sydämet valloittavalla hymyllään.
Pelkään, että pienen hymy vielä hyytyy.
Pelkään jo etukäteen kaikkea pahaa, mitä hutera äitiyteni voi lapselle aiheuttaa. Tunnen syyllisyyttä ja surua siitä, että en pysty iloitsemaan lapsestani.
Vauvani syntyi sekavaan ja ennestään raskaaseen elämäntilanteeseen. Jouduin hänen vuokseen jättämään tulevaisuudensuunnitelmani. Ymmärrän, että olen tehnyt itse päätöksen lapsen synnyttämisestä ja pitämisestä, mutta samalla olen katkera.
Rakastan vauvaani, ainakin enimmän osan aikaa. Välillä en tunne mitään ja välillä vain pelkkää jäätävää kylmyyttä, mitä tietysti yritän olla näyttämättä vauvalle.
Vauvani on levoton nukkuja. Pitkään jatkunut univelka on saanut negatiiviset tunteeni kärjistymään. Tunnen olevani umpikujassa. Tunnen olevani vankilassa. Tunnen olevani kidutussellissä.
Näin ei voi jatkua.
Pelkäsin jo raskausaikana, että ongelmia on tulossa. Hain neuvolasta apua varhaisen vuorovaikutuksen tueksi. Neuvolasta minut lähetettiin käymään lastensuojelussa ja siellä minulle sanottiin ensitapaamisella n. 5 minuutin keskustelun jälkeen, että lapsen antaminen adoptioon voisi olla ihan hyvä ajatus. Siis kunhan vauva ensin syntyisi. Muuta apua en saanut.
Tapasin viikko sitten psykologin, jonka mukaan kiintymyssuhdeongelmaan olisi pitänyt saada tarttua määrätietoisesti jo raskausaikana. Aloitamme ensi viikolla kiintymyssuhdeterapian. Samalla käynnillä diagnosoitiin (jälleen!) vaikea-asteinen masennus. Kieltämättä olo on aika synkkä..
Eilen vein vauvan ensimmäisen kerran leikkipihan vauvakeinuun. Vauva riemastui keinumisesta ja erityisen hauskaa hänestä oli se, kun menin itse viereiseen keinuun, keinuin eri tahtia ja näimme aina välillä yllättäen toisemme. Tuo oli päivän ainoa hetki, jolloin koin itse iloa.
Yritän keskittyä hoitamaan kiintymyssuhdettamme, strukturoimaan arkeamme sekä löytämään ilon hetkiä elämästäni pienen kanssa.
Hali
VastaaPoista